Monday, June 06, 2016

Queen ja Adam Lambert, Helsinki, 3.6.2016

Perjantaina 3. kesäkuuta 2016 Suomessa nähtiin ja kuultiin musiikkivieraita, joita ei yksinkertaisesti voinut jättää väliin.

Kun kiertueen alkuperäiset Queen-jäsenet Brian May ja Roger Taylor edellisen kerran esiintyivät Helsingissä ja Kulttuuritalolla, vuosi oli 1974.

Kukaan seurueestamme ei ollut silloin vielä syntynyt.

Soittoharrastukseni, sukulaisteni ja ehtymättömän uteliaisuuteni ansiosta omaan varsin monipuolisen musiikillisen yleissivistyksen, jonka ulkopuolelle jää oikeastaan vain mustiinpukeutujien (tirsk) raskaampi arsenaali. Musiikki on kuten uskonto tai politiikka. Sen maailma on täynnä keskenään ristiriitaisia näkemyksiä ja tulkintoja, mielipiteitä jotka ovat kuin peräreiät: jokaisella on oma eikä se koskaan haise, eikä niiden toisten omien pitäisi oikeastaan edes kiinnostaa ketään, ainakaan päiväsaikaan.

Mielipide-erojen polttopisteessä jaksan yhä uudelleen hämmästyä sitä, kuinka Queenin tuotanto voi yhdistää lähtökohtaisesti täysin erilaiset mieltymykset ja ihmiset. Runotytöistä ja sateenkaarikansasta perusäijiin, vasemmalta oikealle, akateemisista elämänkoululaisiin, nuorista vanhoihin ja köyhistä rikkaisiin.

Oma ensikosketukseni yhtyeen musiikkiin lienee syntynyt joskus alakouluikäisenä. Se oli portti, josta kannatti kulkea. Kun olin kahdentoista ikäinen, olimme käymässä äidin työpaikalla, jonka yhteistiloissa oli piano. Joku soitti sillä Bohemian Rhapsodya. Tätä kokemusta en ole koskaan unohtanut. Jo seuraavalla viikolla minun oli tietysti pakko mennä kirjastoon ja etsiä laulun nuotit. Myöhemmin repertuaari hieman laajeni - ja hyvä niin.

Kaisaniemen puiston pienoisfestarin viimeisenä lämppärinä oli mainio Suzanne Vega kera kahden kitaran. Kaunista ja toimivaa, vaikkakin Vegalla lienee ollut mahdoton tehtävä nostattaa yleisöön henkeä rauhallisemmilla tulkinnoillaan.

Iltakymmeneltä startanneen Queen-setin avasi odotetusti One vision. Jos joskus on kuullut sen levyltä, tuskin osasi mitään muuta aloitusta kuvitellakaan. Komeasti rullannut Hammer to fall johdatteli yleisön ajassa taaksepäin ja pitkähköön putkeen 70-luvun hittejä - ja hieman 80-luvunkin, jos Another one bites the dust ja Play the game (1980) huomioidaan.

Todistimme hyvän kuuloetäisyyden päästä, että Adam Lambert on ansainnut kehunsa. Hesarin Otto Talvion mukaan lauluosuudet ovat "suurin mahdollinen kunnianosoitus" Mercurylle. Ne ovat myös herättäneet bändin jäsenet vanhoilla päivillään henkiin. Vuonna 1991 edesmennyt Mercury oli ja on maailman upeimmilla äänijänteillä varustettu miespuolinen rocklaulaja, jonka tuotannon aika moni meistä ottaisi mukaan autiolle saarelle. Jopa Robert Plantin tai Jon Bon Jovin kaltaiset keuhkot jäävät tässä vertailussa kakkoseksi.

Lambert ei yritä olla Freddie Mercury - hän on ainoastaan otettu siitä, että on päässyt Mayn ja Taylorin rinnalle esittämään musiikkia, jota on aina fanittanut. Tämä elämänilo ei voinut olla näkymättä ja kuulumatta laulajan esiintymisessä koko puolitoistatuntisen ajan. Hän "popitti" rockia luontevasti eikä lavashow ollut ainakaan vaatimaton. Hetkittäin tuntui siltä, kuin olisimme seisseet pelkästään Queenia soittavassa ulkoilmakaraokessa ja todistaneet, että paikalle eksyi muuten juuri yksi helkatin hyvä laulaja.



Parhaimmillaan Lambert lienee ollut Somebody to love:n korkeissa äänissä. Yksinkertaistamaan pyrkivä saattaisi sanoa, että häneltä puuttuu Mercuryn uhon- ja voimansekainen vokalistin paletti, ja siksi herkemmät pop-viisut irtoavat paremmin kuin perusrock. Mutta jos näin olisi, ei suoraviivaisen röyhkeä I want it all olisi ollut yksi hämärtyvän illan hienoimmista tulkinnoista.

Tässä osansa oli toki suosikkikitaristillani. Paitsi että musiikillinen kädenjälki puhuu puolestaan, Brian May on loistava esimerkki siitä, etteivät rockyhtyeiden kitaristit suinkaan aina kuole päihteisiin, esiinny teatraalisesti tai ajattele pelkästään alapäällään (May on astrofysiikan tohtori vm. 2008 ja teki väitöskirjaansa 35 vuotta, mikä on jopa pidempään kuin osa teekkareista opiskelee DI-tutkintoa, mutta olipa viivytyksen syykin varsin hyväksyttävä).



Jos on Killer Queenin soolo klassikko, sellaiseksi sopii myös I want it all -soolo. Kuin bonuksena biisin jälkeen kuultiin Mayn pitkä kitaraosuus universaalisen hienoine valoineen. Radio Ga Ga:n - tai tuttavallisemmin käkän - valoshow olikin sitten jo superlatiivit ylittävä.

Koko keikan oikeastaan ainoa heikko lenkki oli, kuinkas muuten, yhtyeen eeppisin teos eli Bohemian Rhapsody. Miksaajalla ei tuntunut olevan missään kohtaa paras päivänsä ja rapsodian loppupuolella kitara katkesi hetkeksi kokonaan. Lopuksi kuultiin vielä We will rock you sekä vaisuhkosti tunnelmaa nostattanut We are the champions.

Kanssayleisölle vielä kiitokset: ilta sujui todella rauhallisissa ja siisteissä merkeissä, vaikka ahtaus hetkittäin valtasikin tilaa. Mutta esimerkiksi edelliskesän AC/DC -massiivikeikan kaltaisia humalaisten keski-ikäisten joukkokaatuiluja emme havainneet lainkaan.

Kuten eräs ohikulkija Kaisaniemestä poistuessaan vieressämme manasi, Queenilla on "liikaa hittejä". Niinpä niitä kaikkia ei mitenkään voinut mahduttaa tähän keikkamaistiaiseen. Tuttavani ja minä jäimme kaipaamaan muun muassa Innuendoa ja Who wants to live foreveria. Tavallaan myös Show must go onia, vaikka ymmärrettävistä syistä Queen ei sitä livenä esitäkään.

Maailmaan mahtuu upeita yhtyeitä isoista stadionkomboista vähemmän tunnettuihin indiekokoonpanoihin. On artisteja, jotka pelkällä karismallaan pyyhkivät tyhjät suunpieksäjät lattianrakoon. On tekstintekijöitä, joiden kyky pukea ihmiskohtalot sanoiksi ylittää kaikki tunnetut palkitsemisen ja kunnianosoittamisen tavat. Tästä suuresta musiikintekijöiden joukosta olen silti jäänyt haikailemaan vain kahta: sitä, että olisin ollut tarpeeksi vanha kuullakseni verbaali-idoliani Juice Leskistä livenä Grand Slamin suuruuden päivinä, ja sitä, että olisin ehtinyt kasvaa keikkaikäiseksi, kun Freddie Mercury loisti Queenin keulakuvana.

Mutta silloin elettiin 80-luvun ensimmäistä puoliskoa ja minä en ollut vielä edes koulussa.

Siksi meidän kohta nelikymppisten "junioreiden" on tyytyminen siihen mitä jälkipolvet saavat kyhätyksi kokoon. Ja kovin paljon parempaa kyhäelmää kuin tämä Queenista tuskin on mahdollista rakentaa. Paitsi tietysti jos alkuperäinen basisti John Deacon olisi lähtenyt mukaan.

Lopuksi voin vain todeta, ettei minulla ole enää sanoja. Keksikää itse jotain täytettä tähän loppuun. Fat chicken?

P.S.: koko settilistan löydät kätevästi vaikkapa MTV Viihteen uutisesta.

Monday, July 27, 2015

AC/DC, Hämeenlinna, 22.7.2015


Pitkän päivitystauon jälkeen on aika lyödä pöytään tavallista massiivisempia kitaraosuuksia. Tässä välissä olen käynyt kuulolla pienillä baarikeikoilla, hieman isommilla jäähyväiskiertueilla, sekä tietenkin yhdessä Ilosaarirockissa(!) päiväseltään.

Kehno ei ollut Placebon, Charli XCX:n, Apocalyptican, Pertti Kurikan Nimipäivien ja muiden yhtä mahtavien kumppanien tahdittama joensuukierroskaan, mutta tämän kesän Missio nro 1 oli silti elämäni ensimmäinen iso rocktapahtuma. Ja ehkä myös viimeinen? Kuten blogin annista voi päätellä, en ole mikään megahittien, valtavien väkimassojen saati raskaamman musiikin ystävä, vaikka mustien vaatteiden käytännöllisyyttä edelleen arvostankin.

Mutta utelias olin, ehdottomasti. Targetiksi valikoitui AC/DC sekä hevimmän puoliskon innostuksen saattelemana että hieman erikoisen tapahtumapaikan takia (Kantolan tapahtumapuisto hämeenlinnalaisen teollisuusalueen kupeessa). Tunnen Hämeenlinnaa vanhastaan eri yhteyksistä ja oli hämmentävää ajatella, että alle 70 000 asukkaan kaupunkiin pakkautuu yhtäkkiä lähes toinen mokoma keikkakansaa. Kuinkahan siinä käykään? Hyvin kävi, ja oman porukkamme elämysmatkaa edesauttoivat huomattavasti paikalliset lähisukulaiset, joiden talon pihaan saatoin muun muassa jättää auton tapahtuman ajaksi - vain kahden ja puolen kilometrin päähän keikkapaikalta.

AC/DC:n tuotannosta tunnistan yhden käden sormilla laskettavan määrän biisejä. Tänä kesänä olen jopa päätynyt gibsonoimaan Thunderstruckin alkuriffiä, tuota musiikillisen kärpäspaperin tuotekehityksen huippua, joka tappaa talossa ja puutarhassa mutta tarttuu kokemattomissa käsissä helposti näppeihin.



Kantolassa kuultiin ennakkoveikkailujen mukainen 20 kappaleen setti, starttina uusimman levyn Rock or Bust ja viimeisinä odotetut Highway to Hell ja For Those About To Rock (We Salute You). Visuaalisesti kokemus oli hieno, eikä bändin paikoin yksituumaisesta brändistä voi ainakaan Angus Youngin kitarointia syyttää - hän todellakin hallitsee instrumenttinsa.

AC/DC on käynyt läpi kriisejä ja miehistönvaihdoksia, mutta kuten parempikorvaiset ja yhtyettä hyvin tuntevat musiikkitoimittajat jo ehtivät kommentoimaan, ei tämä kuulunut lopputuloksessa. Show oli huikea, kiteytti Ilta-Sanomat tuoreeltaan. Hesarissa Mikko Aaltonen jäi lähinnä kaipailemaan Brian Johnsonin iän myötä kadonneita ylä-ääniä.

Seurasin tapahtumaa hieman sivummalta vesipisteen luota. Lavan edustan vip-osiossa lienee ollut käynnissä iloinen musiikkijuhla, mutta muutoin puistossa vallitsi suorastaan konserttitunnelma: ihmiset lähinnä seisoivat paikallaan, taputtivat hillitysti ja nostelivat älypuhelimiaan ottaakseen kuvia. Käsimeriä nähtiin vain isoimpien hittien kohdalla. Paikallaan seisoskelua harrastan luonnollisesti itsekin ja mieluiten kädet puuskassa, mutta ko. genren fanien kohdalla näinkin rauhallinen ulosanti yllätti. Ehkä osasyynä oli sekin, että paikalla oli kaikenikäistä yleisöä seniorimmista kansalaisista isänsä olkapäällä istuneisiin pikkutyttöihin vilkkuvilla pirunsarvilla varustettuna.

Koska encoret olivat etukäteen tiedossa, rohkenimme aloittaa hiippailumme portteja kohti jo Highway to Hellin aikana. Se kannatti, sillä ehdimme takaisin kaupungin asfaltille jo ennen pahimpia ruuhkia. Eräiden kommenttien mukaan 3-tielle pääsi vasta kolmen vartin odottelun jälkeen, kun taas meidän ei kymppitietä kolmoselle kiertäessämme tarvinnut kuluttaa kuin pari ylimääräistä minuuttia.

Vietin illan kuskin ominaisuudessa, ja vaikka spontaanien riemunpurkausten määrä saattaa juomattomana olla vähäisempi, ei liene pahitteeksi muistaa 83 euron hintaisesta keikasta jotain jälkikäteenkin. Samaa ei voi sanoa niistä lukuisista keski-ikäisistä, jotka tulivat Kantolaan kaatuilemaan umpihumalassa toistensa ja roskisten päälle jo lämmittelybändien aikana. Tässä kohtaa on pakko olla samaa mieltä poliisin, median ja monien nettikommentaattorien kanssa: tapahtuma oli odotetunlainen ja kaikki sujui hyvin, mutta alkoholi jaksaa aina yllättää. Enkä nyt tarkoita, että juominen keikoilla tulisi allekirjoittaneelle yllätyksenä (mistä veikkaatte blogin saaneen nimensä?), mutta sen määrä kylläkin. Myös joitakin ns. ihmeselviämisiä tapahtui heti anniskelualueelta poistumisen jälkeen, sillä musiikilla on parantava vaikutus.

Sisäinen pullonkerääjäni oli jokseenkin järkyttynyt Kantolanpuiston juomapisteiden tölkkipolitiikasta. Koska tuopit pantteineen loistivat poissaolollaan, oli vihreä nurmikenttä jo alkuillasta tuhansissa jaloissa littanaksi lytistyneiden punaisten peltipilkkujen peitossa. Tämä epäkohta korjaantunee myöhemmissä tapahtumissa.

Ja lopuksi vielä hassunhauska festaripeli kaikille sadekesien ystäville. Kuka väittää, ettei 55 000 ihmisen massatapahtumasta muka voisi löytyä vapaata tilaa?



Jokaisesta varvassandaaleissa bajamajaa kohti harppovasta keikkavieraasta saa 10 pistettä, valkoisista tennareista 8, kumisaappaista 0 pistettä ja lopuista maun ja omatunnon mukaan. Henkilökohtaisesti voin suositella mustia goretex-lenkkareita: pistäydyttäsi kotimatkalla kolmen sentin syvyisessä vesilätäkössä olet silittämättä siisti ja heti valmis uusiin haasteisiin!

Kenties joskus vielä jokin jäähallikeikka? Let there be traffic jam.

Monday, July 22, 2013

Ilosaarirock 12.-13.7.2013

Kaikkiaan kuudes Laulurinne -visiittini koostui typistetystä viikonlopusta, jossa päähuomio oli kohdistettu perjantain Sulo-klubiin. Edelleenkin on hämmästyttävää, että 25 eurolla voi kuulla samana iltana Mariskan, 22-Pistepirkot, Ismo Alangon, Laura Närhen ja J. Karjalaisen - ei onnistuisi eteläisessä naapurimaakunnassa.

Viimeksi mainittua emme tosin hyvien yöunien toivossa jääneet seuraamaan. Kelpo tuotannostaan huolimatta J on allekirjoittaneelle vähän kuin neljän muun artistin lämppäri - tosin jos hän esiintyy viimeisenä, olisiko parempi termi sittenkin jäähdyttelijä (jämppäri)?

Majoitus hoitui tänä vuonna kotoisan ketjuisassa Cumuluksessa, jonka varustelussa ei ollut moitteen sijaa. Minibaari oli ehkä niukanpuoleinen, mutta toisin kuin talvisesongin työmatkoilla, en toisaalta aikonut juodakaan siltä mitään. Ihastuin edelliskesänä Torikadun La Barreen siinä määrin, että aloitusmaljaksi nautittiin vahingossa bongattua Iron Maiden Trooper -olutta. Se oli raflaavasta imagostaan huolimatta varsin laadukasta alea. Tarkempi arvio löytyy muun muassa Infernon sivuilta.



Tähtiteltassa Mariska & Pahat Sudet olivat saapuessamme klo 17.35 juuri aloittaneet settinsä. Kokonaisuus oli letkeä ja toimiva. Kuten seurueen toinen jäsen kiteytti, "tätä ei ehkä tulisi kuunneltua kotona, mutta täällä se toimii". Ja kyllähän sitä kotikuunteluakin on tullut harrastettua. Nyky-Mariskan iskelmällisimmät elementit menevät jopa allekirjoittaneelta hieman ohi tai yli, mutta esimerkiksi Liekki oli epäilemättä kauneimpia kotimaisia singlelohkaisuja 2012 ja edelleen kunniapaikalla Spotifyn vuosilistalla. Liekillä tunnelmoidaan jo puolivälissä keikkaa ja encorena kuullaan odotetusti Kukkurukuu. Ikävä kyllä myös tämä kokoonpano ripustaa syksyllä hanskat naulaan, kuten myös Ilosaarirockissa kuullut Stella ja PMMP.


Keikan aikana nautimme heti kättelyssä viikonlopun koomisimmasta sananvaihdosta:
- Mikä on nimeltään se sellainen puhallettava piano?
- ????!
- No siis tuo...
- Ai, melodika! (*reps*)

Koen suurta omatunnonhävetystä siitä, etten seurannut aina ammattimaisten Pistepirkkojen soitantaa aitiopaikalla teltassa, vaan sivuraiteella Pop Up Kerubin ravintolatiloissa. Sen valikoima olikin hämmästyttävän monipuolinen - rommia ja ginger alea, rock-Koffia, kukaties ranskalaista Grimbergen -vehnäolutta sekä Organic Ox Burger ranskalaisilla 16 euroa(!), tosin englanniksi vain 6 euroa. Tyydyin nauttimaan yhden festarilämpimän rock-oluen sekä burgeriannoksen muun muassa Lime Green DeLoreanin, Just a Little Bit Moren ja tietenkin mainion Birdyn säestyksellä.

Yleisömäärästä ja -innostuksesta päätellen olisi melkeinpä voinut pitää paikallisenergistä Ismo Alankoa illan päätähtenä. Rakkaus on ruma sana huolehtii alkulämmittelystä, eikä liene mikään ihme, että Hassisen Kone -lohkaisut Levottomat jalat ja Tällä tiellä sekoittavat nousuhumalaisen klubikansan lopullisesti, kumpikin omalla tavallaan. Ismo on aina ilo korvalle, eikä akuankkakompista yliannoksen saanut amatöörimusikanttikaan taatusti pääse kyllästymään tähän oikeaoppisesti kansantajuistettuun taiderockiin. Uusimmalta levyltä kuullaan muun muassa mieleenjäävä nimibiisi Maailmanlopun sushibaari, ja keikkatunnelmat päätetään jo parinkymmenen vuoden takaiseen Extaasiin. Allekirjoittanut jää oikeastaan kaipaamaan vain Taiteilijaelämää. Mistäköhän tämäkin fiksaatio on saanut alkunsa?

Laura Närhi esiintyy edelliseen verrattuna tilavalle Tähtiteltalle, ja niinpä on hyvä suorittaa ryntäys lähes eturiviin kameralla varustettuna. Vain keikan avaus pääsee livahtamaan ohi korvien. Seuraavana kuultu Jää mun luo on puettu funk-kuosiin ja bändi - jossa on parin vuoden takaiseen verrattuna enää yksi peikkopoika, basisti - intoutuu armottomaan jamisessioon. Komeilla naisarkiangstilyriikoilla varustettu Joka päivä uudelleen ja Kuulen, kuuntelen seuraavat, ennen kuin on aika tunnelmoida Siskoni, vaikkakin ilman Eriniä.

Laura päätyy suorastaan pyytelemään anteeksi Mä annan sut pois -laulun surumielisyyttä iloisilla festareilla, mutta onneksi tämäkin must-osuus oikeaoppisesti nautitaan - ja me akustiseen kitaraamme kiintyneet kiitämme kuorossa. Odotetusti keikka vaihdetaan tämän jälkeen rempseämmälle vaihteelle ja vuorossa ovat ensin Tuhlari, sitten edelleen kunnioitettavan hyvä Tämä on totta mukanalauluosuuksineen. Tuhlari lienee allekirjoittaneelle valtakunnan toinen peliriippuvuudesta kertova laulu (ensimmäinen oli Absoluuttisen Nollapisteen Sunnuntai, jossa seikkaillaan raviradalla); ainakin jos on uskominen noin kymmentä ensimmäistä radiosoittokertaa, jotka onnistuin väärinkuulemaan "...ja mä tuplaan, tuplaan, tuplaan kaikki pois".

Varsinainen keikkaosuus päättyy Tuhlari -albumin päätösraitaan Viimeinen aamu, ennen kuin nautitaan vielä varsin odotetusti Hetken tie on kevyt sekä raastavan populaari Kaksi irrallaan. Laura toki coveroi Tehosekoitinta toimivasti, ja mikäs on coveroidessa kun tehis-Matti on vaikuttanut taustalla, mutta laulun sanoma yhden yön naikkosista tuntuu ainakin omissa korvissani menevän hieman laulajattaren vierestä.

Keikka oli hieman kliininen - aivan kuin bändi ja laulaja olisivat juuri ennen shown alkua riidelleet takahuoneessa - mutta loppua kohti on havaittavissa irtautumista. Ja tamburiinihan on tietenkin söpö.


Lauantaina yksinkertainen on kaunista: kierros kaupungilla, mansikoita torilta, päivällinen Torerossa ja jälkiruoaksi Nightwish.

Toki ehdimme alkuillasta myös piipahtaa Rentolavan laitamilla ja Haigu -kuohuviinillä. Nicole Willis & the Soul Investigatorsin rennot sävelet säestävät tapahtunutta.



Bloginpitäjällä on katastrofaalisen huono Nightwish -tietämys vielä tänäkin päivänä. Se sisältää muun muassa muutaman heidän tunnetuimmista hiteistään sekä kaksi ja puoli oikein muistettua bändin laulajattarien nimeä. Tietysti mukaan on laskettava myös ehdoton lempilohkaisuni Sleeping Sun, jota saattaa varsinkin alkoholin vaikutuksen alaisena intoutua soittamaan mitä erinäisimmillä instrumenteilla pianosta huuliharppuun ja kanteleesta sähkökitaraan. Niin sekaisin en onneksi ole vielä ollutkaan, että yrittäisin osata myös laulaa, so. olla ihan tarjana.

Mutta väliäkö sillä tietämättömyydellä: täysi puolentoista tunnin keikka on ehdottoman ammattimainen, viihdyttävä ja visuaalisesti miellyttävä niin meille maallikoille kuin vieressä seisseille ammattilaisillekin. Floor Jansen on kehunsa ansainnut. Vaikka yhteinen historia on lyhyen puoleinen, hän kuulostaa - ja näyttää - siltä, kuin olisi ollut mukana jo ennen kuin bändistä oli edes kuultu Kiteen ulkopuolella.

Bändin hyväntuulisuus paistaa kauas yleisöön, ja Tuomas lienee vuodattanut jossain vaiheessa onnenkyyneleitä, ihan hyvästä syystä. Pyroshow on näyttävä ja lopun ilotulitusosuus hyvällä maulla toteutettu, ei siis yliampuva, jos viikon huonoin sanaleikki sallitaan. Ja koko keikan settilistahan löytyy kätevästi mm. Nightwish -foorumilta.


Järjestelyt toimivat tänä vuonna erinomaisesti ja jopa edellisvuonna ihmetyttäneet jonot loistivat poissaolollaan, huolimatta 24 000 festarivieraasta lauantain aikana. Perjantaina arvostimme erityisesti torilta löytynyttä Rokkikojua rannekkeenvaihtomahdollisuuksineen, mikä säästi hyvinkin varttitunnin aikaa.

Entä oliko viikonlopussa mitään ikäviä käänteitä? Ainakin se, ettemme iän puolesta jaksaneet panostaa kolmen päivän festivaalielämään ja täten missasimme sunnuntain kauttaaltaan hyvän iltapäivätarjonnan ja varsinkin pääesiintyjä PMMP:n. Onneksi tilaisuuksia on vielä jäljellä - Puumalassa tavataan!

Tuesday, July 17, 2012

Ilosaarirock 14.-15.7.2012

Hitot Vesimiehestä, nyt eletään GG Caravanin ja Elokuun aikaa! Näin ainakin vuosimallin 2012 Ilosaarirockissa, tuossa suomalaisen ajankohtaismusiikin ilotulituksessa, jossa perinteisesti on jätetty isopalkkaiset ja asenneongelmaiset oman elämänsä macygrayt väliin ja annettu kotimaisille kokoonpanoille sijaa lavanvaltaukseen. Sanomalehti Karjalaisen toimittajaa lainatakseni, GG Caravan teki luultavasti Ilosaarirockin ennätyksen täyttäessään ranta-alueen äärimmilleen. Bändi myös villitsi yleisön huiman heiluvaan menoon.



Aquaa ei ollut havaittavissa kovin runsaasti sen paremmin lasissa kuin taivaallakaan. Sen sijaan nautittiin monipuolinen kattaus sirpalesukupolven soittolistaherkkuja, joissa on ujostelematta yhdistelty vaikutteita laidasta laitaan - pelimanneista hiphopiin ja niin kutsutusta mustalaismusiikista rapakontakaiseen soul- ja blues-iloitteluun.

Parasta antia tämän vuoden Laulurinteillä olikin yksittäisten artistien ja bändien sijasta koko se musiikillinen ennakkoluulottomuus, jonka varassa nuorempi sukupolvi sallii itsensä irrotella. Miksi turvautua rumpujen, basson ja neljän voimasoinnun jytkeeseen ja kutsua sitä oikeimmaksi musiikiksi, kun tarjolla on koko elämän kirjo kaikissa sateenkaaren väreissä? Vaikutteiden muuttumattomuudesta nauttiville oli toki heillekin oma kattauksensa, alkaen vaikkapa Children of Bodomista tai Amorphiksesta. Näiden fanien kunniaksi on toki sanottava, että he pysyvät tiukasti festivaalialueella mustissa paidoissaan ja maastoshortseissaan silloinkin, kun sataa kymmenen pisaraa ja teiniblondit ovat kauan sitten poistuneet kohentamaan kampaustaan.

Ilosaarirock lienee tarjonnut tänäkin vuonna jokaiselle kotimaisen ystävälle jotain: raskaammalle osastolle edellämainitut ja Apocalyptican, höllääjille koko Rentolavan annin, samastumiskohteita etsiville naisille PMMP:n ja Chisun, meille indiepopin ystäville Reginan ja muuten vain oman elämänsä parikymppisille Pariisin kevään.

Mutta mitä ihmettä! Lauantaina heti festivaalin alkajaisiksi nähdään jotain käsittämätöntä: Ilosaari goes Ruisrock. Ensimmäistä kertaa jonotus rannekekojulle ja sisään alueelle kestää yli puoli tuntia. Näin siitäkin huolimatta, ettei kyseessä ole mikään loppuunmyyty ja -ahdettu festarivuosi, ja saavumme paikalle vasta Palefacen jo lopetellessa keikkaansa. Entryyntyminen ei suju sen paremmin YleX -portilla, jota testaamme loppuillasta. Tapahtuman järjestelyt ovat tänäkin vuonna erinomaiset eikä alueen logistiikassa ole moitteen sijaa - ainoana poikkeuksena mystinen pakkautuminen sisääntuloalueelle. Syynä eivät ole ainakaan tavallista tiukemmat turvatoimet, sillä kukaan ei vaivautunut ensimmäisellä kertaa edes katsomaan laukkujamme, puhumattakaan jo legendaksi muodostuneesta seeprakuvioisesta piknikhuovasta. (Pitäisiköhän se joskus pestä?)

Iki-ihanalla Rentolavalla Jare & VilleGalle olivat päättämässä keikkaansa ei niin yllättäen pienissä häissä, jota seurasi vielä Kran Turismo. Itse pakkauduimme valmiiksi 'nauttimaan nestevajeesta' kuten uusi sanonta kuuluu, eli ennaltaehkäisemään nestevajetta nauttimalla annostelu..eikun anniskelualueen liemitarjonnasta päälavan lähistöllä.

PMMP nosti henkilökohtaisen mielialailmapuntarini tappiin heittämällä kutakuinkin täydellisen aggressiivis-melankolishaikean setin, josta jää oikeastaan puuttumaan vain Matoja. Ero viikon takaiseen Turun keikkaan on jossain yön ja aamupäivän välillä. Jo autossa lämpimäisiksi nautittu Matkalaulu piristi mieltä, ja varttia myöhemmin tarjoiltu Maria Magdalena olisi luultavasti aiheuttanut pyörtymisen, jos olisin sattunut olemaan lähempänä lavaa. Laulajattarien mukaan kyseinen biisi ikään kuin kuuluu Joensuuhun, mutta syytä jäimme arvailemaan.

Ei keikkaa ilman teknisiä ongelmia: Mira pahoitteli erityisesti äänien katoamista lavalta, koska hän jäi kaipaamaan omia huippuja lavaspiikkejään. Toisaalta Paulan oopperalauluosuudet Pariterapiassa olivat jälleen hulvattominta ja taitavinta naisäänenkäyttöä sitten Tarja Turusen. Vauhdin takaamiseksi ilmoille kajautettiin myös Kesäkaverit ja Päät soittaa. Uuden levyn merkeissä kaikille peräänkuulutettiin oikeutta rakkauteen (Jeesus ei tule, oletko valmis) ja tarjottiin odottavalle yleisölle Koko show, unohtamatta Heliumpalloa. Radiosoittoonkin jo ehtinyt Rakkaalleni olisi ilman kahden oktaavin haastavia pudotuslauluosuuksia suoraan Leevi and the Leavingsin tuotannosta, aina hellyyttävänhirtehistä lyriikkaa myöten. Yhdellä sanalla sanoen upea Tytöt täydentyi tällä kertaa livenä Tommy Lindgrenillä ja kuulosti - jos mahdollista - vielä enemmän M.I.A.:n Paper Planesilta kuin levyllä.

Alkuillan nautinnollisen Green Star -hotellisiestan jälkeen palasimme kuuntelemaan Elokuun rentolavaesiintymistä. Tämän iloisesti jammaavan seitsikon soitannassa toteutuu fraasi 'yksinkertainen on kaunista' ja tästä syystä myös improvisoinnin ilo kuului kauas Rentobaarin laitamille asti. Kyseinen anniskelualue pääsi yllättämään meidät puskista, mutta mikäpä oli keski-ikää lähestyvän väestönosamme nautiskellessa ilomantsilaisen Hermannin viinitilan kuivaa Haigu -kuohuviiniä.

Rentobaarin menojen keskellä oli tosin pakko versioida poissaolollaan loistanutta Jukka Poikaa:  

Älä töni nyt 
älä läiky yli nyt 
älä antaudu kännin valtaan

Toisaalta myös
Pori, Joensuu, Turku 
Puli, pulimpi, spurgu



Lauantai-illan päätti perusrokkaava Päiväni pingviininä -kokoelma eli ruotsalainen The Hives, jonka jäsenet olivat kaikki pukeutuneet frakkeihin. Välispiikeissä kiroiltiin runsaasti suomeksi välillä hyvällä ja välillä ruotsalaisemmalla aksentilla. Yleisöön pakkautuneet 'Joensuun pojat ja tytöt' saivat nauttia kokonaisen energiapommin, joka koostui punk-aineksista mutta kuulosti hetkittäin jopa Blurilta. Joan Jettin I Love Rock N' Roll erottui jo huomattavasti selkeämmin.

Sunnuntaina liikahdimme hyvissä ajoin päälavan luota YleX -telttaan, jossa kuultiin Reginan kolmanneksi viimeinen keikka ennen määrittelemättömän mittaista taukoa. Iisa ei onneksi heittäytynyt tarinoimaan esimerkiksi 'masuasukista' vaan laulajattaren olemus sai puhua puolestaan. On välttämätöntä uskoa, että raskaus saa jotkut naiset hehkumaan, sillä niin hypnoottista oli esiintyminen lavalla. Keikka oli suoranainen Soita mulle -levyn uudelleenjärjestely, sillä vain Harjun takaa jäi väliin - mahdollisesti myös Päivät valuvat, koska toisena tullutta tunnelmapalasta en korvatulpista huolimatta onnistunut tunnistamaan. Rakkauden kesälle omistettiin Haluan sinut, vaikka sivuääni yleisöstä ehtikin siinä välissä toivoa Päivä järvellä.



Kuten HS:n Ilkka Mattila joskus totesi, nyt kitarapopin aikakaudella Ui mun luo lienee eniten 'vanhaa' Reginaa. Itse lienen vanhoihin levyihin jämähtänyt, koska Oi miten suuria voimia (2007) tarjosi aikanaan ikimuistettavan herätyksen Reginan olemukseen. Tälläkin melkein-jäähyväiskeikalla eniten mieltä lämmittivät kolmen vuoden takaisen Puutarhatrilogian maanis-energinen Totuus minusta sekä nakuttavan pianon asemasta yllättävään flow-kuosiin puettu Saanko jäädä yöksi. Encorena nautittiin silloin tällöin kuultu yllätysnumero eli Minua ollaan vastassa, Iisan mukaan 'meidän mielestä hyvä kappale ollakseen ensimmäiseltä levyltä' - luonnollisestikin sopivan hämyisenä jazzahtavana versiona.

1. Tapaa minut aamulla
2. ?
3. Lepään aalloilla
4. Ui mun luo
5. Valveilla
6. Unessa
7. Totuus minusta
8. Haluan sinut
9. Saanko jäädä yöksi
10. Jos et sä soita
11. Mustavalkeaa
12. Minua ollaan vastassa

Reginaa voisi kirjaimellisesti luonnehtia katumusiikiksi: onhan bändin tuotannossa seikkailtu niin nimettömillä kaduilla (Tokio), ison kadun varrella (Saanko jäädä yöksi) kuin aina ajankohtaisilla rankkasateissa kylpevillä kaduilla (Vesisadetta, vaihtelevaa pilvisyyttä). Unohtaa ei sovi yksinkertaisinta ratkaisua eli kävelyä kaduilla (Paras aika vuodesta), ja voipa joukossa olla sellainenkin katu, jonka varrella huudan (Kuka on tuo mies).

YleX-teltasta poistuimme hymyssä suin Reilun kaupan kahvipisteeseen, jossa oli erittäin hämmentävästi sijoitettu tiskin taakse yksi kappale lapsityövoimaa. Opin myös, että BIO astia ei tarkoitakaan B10-astiaa. Ehdottomasti traagisinta sunnuntaissa oli se, että päivä oli elokuussa 1997 ostamieni trendikkäiden maihareiden virallinen kuolinpäivä - ne palvelivat nyt viimeistä kertaa ja haudattiin kuvaavasti Green Star -ekohotellin roskikseen, vaikka kunto olisi ollut aivan riittävä myös seuraavien viidentoista vuoden festareille. Spice Girlsin aikakaudella on uskomatonta kyllä valmistettu myös jotain kestävää, riittävän korkeaa mutalammikkokorkoa unohtamatta.


Vietimme jälleen alkuiltasiestan, joka kului hotellissa unten mailla. Sen jälkeen oli väsyneen ihmisen hyvä palata kuuntelemaan sunnuntain pääesiintyjää Chisua - sen verran on oltava utelias, jos on maksanut festivaalilipusta. Chisu, tuo Suomen Gwen Stefani, jolla on Madonnan vaatekaappi ja Christina Aguileran musiikillinen monipuolisuus, ei millään muotoa tuottanut pettymystä. Näin siitäkin huolimatta, että kyseessä oli jo kolmas keikka samana viikonloppuna. Liveosuudet olivat teknisesti moitteettomia ja tunnelman takasi artistin synnynnäinen karisma, jolla luultavasti saisi hiljennettyä jopa vantaalaisen tarkkailuluokan. Biisilistassa luodattiin läpi tunne-elämän koko kirjo hyväntuulisesta hupailusta (Miehistä viis!, Baden-Baden sekä pidemmän kaavan mukaan läpi-improiltu Kriisit) vihan ja pahan olon (Kolmas pyörä, Kohtalon oma) kautta suruun ja menetyksen tuskaan (Yksinäisen keijun tarina).

Muovikrääsä, leit, hiihtoasut, tiedostava jääkarhu, mukipantit, uudet aluejärjestelyt, noin 14 pahoinpitelyä festivaalialueen ulkopuolella, pilvipouta, ystävällis-puheliaat taksikuskit, miellyttävä hotelli, vahingossa nautittu 26 euron konjakki, tapakset, yhdet makkaraperunat, veikeä murre, mukavat ja palvelualttiit paikalliset ravintolatyöntekijät sekä Torikadulta aivan vahingossa löytynyt täydellinen lähibaari La Barre - josta saa muun muassa persikka- ja mangolonkeroa sekä kanelitequilaa - niistä oli tämän vuoden festivaalikokemus tehty!


Seuraavalla kerralla uudestaan, ainakin jos nukun välissä noin kolmen vuoden yöunet.

Monday, June 11, 2012

Saimaa Open Air 22.-23.7.2011

Hymyssä suin vaikka jalat ristissä! Mitäpä muuta voisi todeta käytyään Etelä-Karjalan toiseksi suurimmassa musiikkispektaakkelissa juuri sinä vuonna, kun THE Scorpions liikekannallepani suunnilleen kaikki maakunnan keski-ikäiset perheelliset ja työelämän kulttuuriseteliniekat. Jopa siinä määrin, että vessat loppuivat kesken, eikä niihin käytössä olleisiin pystynyt juuri tietään raivaamaan anniskelualueen (1) jonon ulotuttua Saimaa Gardensista kutakuinkin Salpausselän linjaa seuraten pitkälle Kymenlaaksoon.

Jos hirtehisyydet unohdetaan, niin on myönnettävä, että festivaalikokemus oli kokonaisuutena miellyttävä. Toisaalta se oli myös hintavan- ja rintavanpuoleinen, kiitos mm. Samantha Foxin, tuon mainion performanssitaiteilijan josta lisää hehkutusta jäljempänä.


Kuvassa ei ole jättimäinen nuotiomakkara (Saimaa Salchica Grandissima de Fuego) vaan Lauri Y:n valoshow.

Olimme hankkineet kahden päivän liput, joista vain toinen päädyttiin vakavissaan käyttämään. Yritimme kyllä kotiutua alueelle jo perjantaina CMX:n raukeankarheiden melodioiden soidessa taustalla, mutta tolkuton jonotus ajoi meidät lopulta evakkoon ja viihtyisämmille olutapajille jo pari tuntia ennen Scorpionsin keikan alkua.

Näitä muutoksen tuulia emme jälkikäteen laittaneet ollenkaan pahaksemme - jopa imatralaista terassia voi yhä rakastaa, kunhan kyseisen ravintolan yhteydessä on toimiva toiletti eikä ylihintaista oluttakaan edes tarjoilla muovituopissa. Emme silti kyenneet aivan yhtä lennokkaaseen ratkaisuun kuin tuttavapariskunta, joka raivostui anniskelualueen jonoon jo kymmenen minuuttia(!) saapumisensa jälkeen ja päätti palata Rauhasta Lappeenrantaan taksilla, ja vieläpä kahdella eri taksilla.

Lauantai olikin jo uusi päivä, joka kaiken muuttaa voi. Iltapäivän kiireettömässä lämmössä nautittu Laura Närhen lähietäisyyskeikka sai hyvälle mielelle. Jopa niin hyvälle, että seurueestamme intouduttiin lähettämään parisuhdeanalyyttisia tekstiviestejä hämmentyneille ja viattomille vastaanottajille. Hymyilyttäviä seuraamuksia oli paitsi mukanalaululla, myös Lauran bändin hippipeikoilla sekä ylipituudestaan huolimatta valtavan kauniilla Mä annan sut pois -kitaraballadilla, joka on omastakin akustisesta usein ilmoille kajahtanut.

Laura Närhi

Yhteen sanaan kiteytettynä, lauantain festivaalitunnelma oli varsin tilava. Tätä pystyttiin hyödyntämään niin anniskeluvyöhykkeellä kuin sen jälkeisissä käänteisissä toimenpiteissä. Meillä ei ollut oikeastaan minkäänlaisia ennakkovaatimuksia päivän ohjelmiston suhteen, poislukien paremman puoliskon maailmojasiirtävä into kuulla Tarja Turusta livenä. Tarja ei todellakaan ollut huono - siihen ei moisella taidolla edes pystyttäisi - mutta moni fani suodattaa hänen tuotantonsa Nightwish-harson läpi tai tarkkailee näkemäänsä suorastaan yövissynväriset linssit päässä. Ero on väistämättä melkoinen. Näin tälläkin kertaa, mikä johti sinänsä mainion keikan rimanalitukseen suhteessa odotuksiin.

Toisin kävi hieman myöhemmin, kun lavalle nousi ensin Samantha Fox taustatanssijoineen ja illan loppuhuipentumana Bonnie Tyler, tuo walesilainen viskiääni ilman viskiä, lähes jokaiselta hittikimaralta löydettävissä oleva 80-luvun populaarimusiikin grand old lady.

Mutta mitä ihmettä! Odotimme Samantha Foxilta enimmäkseen camp-humorisista ja nousuhumalaan sopivaa hilipatihumppaa. Sitäkin toki kuultiin paikka paikoin, mutta kaupanpäällisinä tuli komea lavashow, valtaisa määrä energiaa ja valloittavalla supliikilla yleisönsä ottanut päätähti. En edes pidä itseäni pinnallisena, mutta antaisin paljon, jos olisin vielä puolivälissä viittäkymmentä varustettu kyseisen laulajattaren lihasvoimilla.

Tummanpuhuvia lisäjuonteita illan festivaalitunnelmaan toivat paitsi Norjan järjettömyydessään käsittämättömät joukkosurmat, myös musiikkimaailman oma - valitettavasti odotettu - suruviesti liittyen Amy Winehouseen. Näitä uutisia tuskin kukaan saattoi unohtaa jälkeenkään päin, sillä kontrasti ympäröiviin tapahtumiin lavalla - Touch me! - oli melkomoinen. Toki keikan aikana vietettiin myös minuutin hiljaisuus Utöyan uhreille. Hiljaisuutta kunnioittivat kaikki, paitsi eräät nimeltä mainitsemattomasta maasta saapuneet runsaslukuiset turistit, jotka katsovat oikeudekseen ölistä missä haluavat.

                                                                     
Samantha Fox


Illan päätti Bonnie Tyler, josta tuskin tarvitsee mainita, että myös Total Eclipse of the Heart kuultiin. Aivan kuten edelläkin, silmäkulmanpilkkeiset ennakko-odotukset ja ennakkoluulot vaihtuivat vilpittömään ihailuun: Bonnie oli pitkin matkaa äärimmäisen varma esiintyjä, suorastaan ilo korville, ja välispiikeissään vallan velmu. Jo pelkästään aksentista tuli hyvälle tuulelle. Lopuksi hän nappasi Samanthan mukaan lavalle, mikä sopi teemaan. Järkevämpi loogikko olisi tietysti ymmärtänyt pitkän kokemuksen ja suurien yleisöjen edessä esiintymisen jättävän positiivisen jälkensä jopa 80-luvun poppiin, mutta pidätän itselleni oikeuden yllättyä iloisesti kaikesta tapahtuneesta.

Lopuksi kuuluisi yleensä sanoa, että ensi kerralla uudestaan. Mutta ehkä nyt ei kuitenkaan, vaikka festivaali tarjoaakin kesäksi 2012 muun muassa ZZ Topia sekä enemmän anniskelualueita.

Sunday, July 11, 2010

Ruisrock 10.7.2010

Kuinka monta vuosilomaviikkoa tarvitaan vuoden ensimmäisen blogipostauksen laatimiseen? Tällä kertaa vastaus on '5', minkä kunniaksi voisin laittaa Lenny Kravitzin levyn soimaan.

40 vuotta täyttäneen Ruisrockin lauantaipäivässä puuvillaosasto loisti poissaolollaan, ja myös tämä muistelo on luonteeltaan hyvin rajoittunut ja hirtehinen. Selvää on vain se, että jossain vaiheessa jokaisen vanhoilla silmillä ja nuorella sielulla varustetun on koettava Ruissalon autenttinen tunnelma, joka vallitsee erityisesti jonotuksessa. Kokemus oli siis ensimmäinen laatuaan. Ja kuten ei-niin-player osallistuja totesi kaveriseuralleen, tällaiset 'yhden päivän jutut' ovat todella miellyttäviä; niissä ei pääse väsähtämään.

Päädyimme vakaassa ja turvallisessa kyydissä perille Turkuun, parin kilometrin päähän itse tapahtumien keskipisteestä. Järkyttävintä tässä oli se, että kävely festarialueelle ja illalla sieltä pois edusti ahkerinta liikuntasuoritustani puoleentoista viikkoon. Onneksi tilanne on korjaantumaan päin ja pakolliset örvellykset hoidettiin liikoja örveltämättä alta pois: Ruisrockin juomaosaston kohdallani muodostivat toisaalta kaksi ylihintaista tuopillista nk. 'annostelualueella' (previously known as anniskelualue) ja toisaalta salaperäinen Pirkka-vesipullo, joka sisälsi puoli litraa taskukuumaa Leijona-viinaa. Järjestävät tahot eivät kiinnittäneet asiaan huomiota, ja mitenpä olisivat voineetkaan.

Koska Secale cerealessa vietettiin juhlavuotta, voitaisiin ajatella, että 'numerot on meidän puolella' (by TV-resistori, joka ei liittynyt tapahtumiin mitenkään, poislukien muistot Turusta). Lämpötilalla kuitenkin oli jotain festariyleisöä vastaan. sillä lukemat hipoivat lähestulkoon allekirjoittaneen ikää.

Paviljonkilavalla iltapäivää käynnistelleen Poets Of The Fallin vokalisti totesikin, ettei hän ole koskaan aikaisemmin esiintynyt saunassa. Seuraavan keikan toivottiin sijoittuvan uima-altaalle. Myös yleisössä aikaansaatiin kiitettävän palaneita vasemmanpuoleisia kehonosia, vaikka aurinkosuojauksesta oli huolehdittu asianmukaisesti.



Koska POTF ei ollut ennestään tuttu, allekirjoittanut asetti tavoitteeksi poimia takataskuun jotain mielenkiintoista, johon tarttua myöhemmin. Sellaiseksi muodostuivat kitaristien eli Ollin ja Jaskan edesottamukset - erityisesti akustinen War ja hieman myöhemmin nautittu Illusion & dream.

Onneksi kukaan ikälukemiltaan keväisiä lämpötiloja edustava henkilö ei vahingossakaan lue blogiani, sillä luultavasti kirjaan sekä nimet että biisit totaalisen päin peetä ja saattaisin loukata intohimoisimpia faneja. Mutta toisaalta sillä ei ole maailmankaikkeuden kokonaisuuden kannalta paljoakaan väliä.

POTF:n hiottua mutta rentoa melodisuutta jäi suorastaan ikävöimään myöhemmin iltapäivällä, kun olimme parkkeeranneet hyvinvarustetun piknik-huopamme Niittylavan läheisen aidan viereen ja siten aivan Kotiteollisuuden keikan nurkille. Kuten Hynynen itse asian ilmaisi, keikka taltioitiin osaksi mahdollista DVD-materiaalia ja sen kunniaksi pojat olivat päättäneet soittaa mahdollisimman huonosti. Jossain vaiheessa sanat katosivat ja spiikkien pääosassa olivat toisen rivin uskomattomat tissit, mikä sai allekirjoittaneen tuntemaan sielussaan lappeenrantalaisuuden pistoksen.

Se mikä toimii studiopurkituksena kuntosalin rähjäisessä cd-soittimessa tai omassa olohuoneessa, ei välttämättä toimi livenä - tosin siinä vaiheessa vasta aloittelin Leijona-puolilitraistani enkä siten ollut kaikkein vastaanottavaisin kyseiselle tyylilajille. Olen silti kiitollinen Kotiteollisuudelle siitä, että salilla jopa surkastuneista lihaksista saa ihmiskehoon kuuluvilta näyttäviä osia, mikäli taustalla soivat riittävän usein Jos sanon, Kädessäni, Yö päivää keinuttaa tai Kaihola (joista viimemainittu kuultiin myös Niittylavalla). Keikan loppupuolella Hynynen ja Hongisto ilmeisesti riisuutuivat jälleen, mutta aidanvierustapaikan ansiosta omat okulaarini oli onneksi suunnattu täysin vastakkaiseen suuntaan.

Viereisestä tyttöseurueesta kuultiin kommentti, joka ainakin allekirjoittanutta verbaliikan ja hyvän huumorin ystävää hymyilytti: bändin aloittaessa yksi tytöistä kysyi 'Jäädäänks tähän istumaan, vai haluuttekste nähdä tätä musiikkia'.

Koska olimme varsinaisesti tulleet kuuntelemaan Don Huonojen paluukeikkaa, alkuilta vietettiin kutakuinkin kaukana lavojen läheisyydestä jutellen, syöden ja vain lievästi annostellen. Tuttavuutta musiikin kanssa teimme uudelleen vasta kun PMMP aloitteli Rantalavalla iltakahdeksan jälkeen. Yleisömeri velloi massiivisena ja oma sijaintimme jäi niin kaukaiseksi, että sinänsä loistava naiskaksikko yhtä loistavilla taustoilla ei päässyt lainkaan oikeuksiinsa - korvatulpat korvissa äänet hautautuivat jonnekin kaukaisuuteen ja ilman korvatulppia aistimiin taas kantautui lähinnä nousuhumalaista festariölinää. Kokemus ei todellakaan päihittänyt Maria Magdalenan kuuntelemista autostereoista nuppi kaakossa eli keskellä lappeenrantalaista kuutostiemaisemaa.

Vaelsimme hyvissä ajoin takaisin Niittylavan suuntaan nauttimaan maanjäristyksestä turkulaiseen tapaan. Kuten uutiset siis tiesivät kertoa, savimaata heilutti tänä vuonna Don Huonojen yleisö ja etenkin Riidankylväjän aikaansaama liikehdintä. Paitsi kinesteettisesti, keikka oli täydellinen myös audiovisuaalisessa mielessä. Kuuloaistinten hellimisestä huolehti paitsi bändin tinkimättömyys, myös settilista vanhoine helmineen: heti avauksen jälkeen nautittu Hannu ja Kerttu, puhumattakaan Mustista linnuista, Seireenistä, Hyrrästä, Sinisestä yöstä ja Päivästä Kasbah-kukkulalla. Luonnollisesti myös Suojelusenkeli, Tuulee, Hyvää yötä ja huomenta, Vedä käteen ja Olemme kuin veljet saivat oman vuoronsa. Viimemainitun kohdalla saatan tosin muistaa väärin, mutta mistä muualta se olisi tullut soimaan päähäni sunnuntaiaamun hämärässä?



Ehkä sykähdyttävintä kaikesta oli kuitenkin kuulla encorena Kissaihmiset, johon Kalle oli lainannut PMMP:n Paula Vesalan duetoimaan kanssaan. Tarjolla oli siis ruokaa kaikille aisteille, eikä bändin omassakaan lavaolemuksessa ollut moitittavaa.

Taktisen viisaasti päätimme pistokeikkamme Ruissaloon heti DH:n päätettyä settinsä. Jonoja ei muodostunut, joten pääsimme ongelmitta jatkamaan matkaa. Pieni punainen vaunu, joka ei klo 23.20 vielä ollut muuttunut kurpitsaksi, odotti meitä luvatussa paikassa ja iloinen joskin väsynyt paluumatka Huittisiin saattoi alkaa.

Lopuksi pystyn ainoastaan toteamaan, että ensi kerralla uudestaan sekä tänne että johonkin toiseen paikkaan - Ilosaarirock 2011 huudettu!

Wednesday, July 22, 2009

Ilosaarirock 18.-19.7.2009

Toisin kuin tästä blogista voisi päätellä, edellinen keikkakokemus ei ole vuoden takainen Työväen musiikkitapahtuma - hieno tapahtuma muuten olikin. Mutta eipä paljon puutu.

Tässä välissä olen ehtinyt käydä maaliskuussa Tavastialla (Regina, lämppärinä Vuk ja unohtumaton urkuharmooni, joka johti Neil Youngin kuuntelemiseen levyltä) sekä huhtikuussa paikallisessa yöräkälässä ihmettelemässä Apulantaa ("Miksi Lappeenrannassa luetaan Etelä-Saimaata väärinpäin? Jotta SaiPa olisi kerrankin taulukossa ykkösenä"). Ihmettelyyn ei ollut liiemmin aihetta, sillä keikalla pääsivät tasapäisesti oikeuksiinsa sekä wanha että uusi tuotanto ja kaikki siltä väliltä. Encorena kuultu yllätyslaina 'Pääomaa' ilahdutti väsyneitä korvia.

Tämänvuotisen Ilosaarisopan lähtökoostumus oli neljän hengen seurue, joka ahdettiin italialaiseen tilaihmeeseen ja seuraavat kolme tuntia yritettiin löytää rutisevasta autoradiosta edes jotain kuunneltavaa. Kari Tapio, iskelmäradion junttimainokset tai Final Countdown eivät vedonneet ainakaan takapenkkiläisiin. Mutta kuten oman elämänsä käytäväfilosofi Ono Minisake loihti syvällisesti lausumahan päässään: parempi takapenkki vapaudessa kuin kuskin vieressä kulissiliitossa.

Ajatus sykähdytti Onoa siinä määrin, että paluumatkalla sunnuntai-iltana hän päätyi juhlistamaan vapautta ja mystisesti selvänä viettämiään festareita viidellä (5) annoksella ilolientä.

Toimivaa autoradiosisältöä etsittiin Yäx:n festarispesiaalista puheosuudet poislukien, mutta taivaspaikkaan verrattava sielujen vapahdus koettiin vasta jossain lähempänä Kiteetä, kun Groove FM suostui lopulta kuulumaan. Sitten vielä ihmetellään, miksi Etelä-Karjalassa ja -Savossa ihmiset voivat pahoin.

Eihän täällä ole edes Pivankaa, josta saa tasokkaita karjalanpiirakoita ja vieläpä kovaonnisia, festariportilla takavarikoitavia Laukkasen muikkusäilykkeitä. Kannattaa varoa metallipurkkeja, olo on heti kuin terroristilla lentokentän turvatarkastuksessa. Kuka sinne narikkaan jaksaa palata, kun on matkalla toiseen suuntaan?

Perillä Joensuussa veimme ensin yllätysosallistujamme majapaikkaansa ja jatkoimme matkaa keskustaan. Bloginpitäjä kartanlukijana sai kunnian opastaa tilaihmeauton koulumajoituspaikkaan (Koskikatu 6) ja sen vierestä onnekkaasti löytyneelle parkkipaikalle, jossa tunnin pysäköintimaksu riitti koko viikonlopuksi. Majoituksesta napattiin ensimmäiset kaksi kappaletta rannekkeita - tarkoitus oli aluksi yöpyä kaksi yötä, mutta vanhoille ihmisille tunnusomainen väsymys johti suunnitelman muutokseen ja paluumatkaan jo sunnuntaina.

Saapuessani alueelle Stratovariuksen jo aloitettua, siis kolmen jälkeen, huomasin konkreettisesti että festareilla täytyy koko ajan liikkua seurueena: edellisenä päivänä hankittu 7 euron alennuspiknikhuopa olisi ollut erinomaisen houkutteleva lojua, ellei se olisi kuormituksen puutteessa yrittänyt koko ajan lentää tuulen mukana jonnekin Ilomantsin suuntaan. Onneksi kellon viisari saavutti neljän ja saatoin suunnistaa YleX-lavan suuntaan kuulostelemaan Riston performanssia.

Kuulostelu lienee lähempänä kuin kuuntelu - olisihan ne ison teltan kiroukset pitänyt muistaa aiemmilta festarikerroilta. Pitkän välimatkan päähän anniskelualueelle kantautui lähinnä korviasärkevää jytinää tai sitten jotain ihan muuta hälyä kuin bändi. Lauantain ainokaisten kahden oluen houkutus oli kuitenkin liian suuri, enkä saanut aikaiseksi siirtyä lähemmäs tarkkailemaan, olisiko Ristosta saanut jotain selvää. Erityisesti Diskopallon aikaan olisi ollut kiinnostavaa nähdä, mitä lavan lähistöllä tapahtui. Sekä Risto että seuraavana päälavalla esiintynyt Stam1na epäilemättä kärsivät liian varhaisesta esitysajasta. Oikeampi paikka olisi ollut jossain iltahämärissä ja suuremmilla promillemäärillä.

'Nina, olen palasina' käynnistyi pitkällä rumpuhölkällä ja 'Levy-yhtiön jätkät' lähti pyörimään hirmuvauhtia. Koska en ainakaan vielä omista bändin uusinta levyä, monia outoja tulkintoja mahtui mukaan, kuten 'käyttäytyy kuin ihminen'...'ihmisen kaltainen'. Päivän iloisin välispiikki lienee peräisin Ylihärsilän suusta ennen ensimmäistä encorea: "Jumalauta, Ilosaari!"

Rentolavan The Capital Beat oli juuri niin reggae ja hyväntuulinen kuin odotettiin, vaikka en heidän ohjelmistostaan kyennyt levyn puutteessa tunnistamaan kuin Salty fish -hitin. Hieman väkinäistä hengennostatusta jäin ihmettelemään - tässä on kuitenkin lava ja miljöö, jossa musiikki puhuu itse puolestaan ilman, että jokaisen performanssin välissä tarvitsee erikseen lausua sanat mahtavaakivaahuikeaakesäaurinko.



Capital Beat

Kuten oheinen säähavainnekuva osoittaa, Linnunlahden alueella vieraili myös useampi muodokas Nimbocumulus. Yllättävää kyllä, Fast Shown banaanivaltiolaisten hengessä kesäänsä asennoituvat suomalaiset eivät soittaneet kriisikeskukseen tai edes asenneongelmaisten auttavaan puhelimeen, vaikka taivas ei ollutkaan sataprosenttisen pilvetön koko festareiden ajan.



Nimbocumulus (no oikeasti, pelkkä Cumulus)

Kaverini johdattamana vierailin myös päälavan suunnalla seuraamassa ylienergisen Don Johnson Big Bandin settiä. Ammattimaista työtä ja epäilemättä erittäin festariyhteensopivaa sellaista, vaikka genre meneekin oikealta ja keskeltä ohi. Ei sentään vasemmalta. Valtakunnanabsolutistiksikin radiossa tituleeratun Tommy Lindgrenin ADHD-tasoinen show ei valitettavasti välity valokuvasta.



Don Johnson Big Band

Kevyen rentolavaoleskelun jälkeen oli aika korkata pääporttien viereisen Kolmoslavan tarjonta Husky Rescuella. Bändin tuotantoon olin tutustunut peräti viiden minuutin verran, kuuntelemalla remix-versiota levyltä, jonka olin aiemmin sattumalta bongannut kotoani levyhyllystä (ja viikonlopun aikana selvisi, ettei kyseisen plätän omistaja itsekään muista omistavansa sellaista). Keikan aikana se olikin sitten menoa: pelkistettyä tunnelmointia, jossa kauneus ei ole katsojien silmissä tai korvissa, vaan bändin karismassa. Molemmat levyt tännekaikkiheti!



Husky Rescue

Koulumajoitusseurueemme ei ollut niin innostunut PMMP:stä, että olisi jäänyt kuulolle, vaan suunnistimme Husky Rescuen jälkeen nukkumaan. Yöpaikassa odotti yllätys: siellä oli oikeasti rauhallista. Korvatulpat olivat toki olemassa riehujien varalta, mutta ainoa sivuääni oli festarivieraiden tasainen kuorsaus. En ollut nukkunut kotona aikoihin kymmentä tuntia, kuten majoituksessa. Hinta 10 euroa yöltä - tämän yhden kerran perusteella suosittelen lämpimästi.

Tähän väliin on syytä todeta, että majoittumalla ihmisten ilmoille kuulee myös kiinnostavia keskusteluja. Esimerkiksi tällaisia:
- Ihana nimi. Mitä se tarkoittaa?
- Anaaliseksiä.

Sunnuntaina totesimme, että Joensuun kahvilatarjonta pyhäpäivänä on vielä toivottomampi kuin Lappeen, eli vaihtoehdot ovat tori, tori ja tori. Aamukahvien jälkeen matka jatkui festarialueelle, jossa Reino & the Rhinosin keikka Rentolavalla oli vasta alkamassa ja tuutista kaikui sen sijaan J. Karjalainen ja Sankarit. Häjyilevän kuulijan päähän tämä ei tuonut jääkiekon rupukisoja -95, kuten takana astelleilla juipeilla, vaan jotain ihan muuta.

Keitä ne on ne tohtorit
sellaiset tohtorimiehet
joita koko lähibaari arvostaa?
Keitä ne on ne tohtorit
sellaiset tohtorinaiset
jotka mistään eivät tunnustusta saa?

Me ollaan tohtoreita kaikki
kun oikein silmiin katsotaan
me ollaan tohtoreita elämän
ihan jokainen


Keitä ne on ne tohtorit
sellaiset tohtorinaiset
jotka pätkätöissä päivän pelkäävät?
Keitä ne on ne tohtorit
sellaiset tohtorimiehet
jotka rahaa tutkimukseen kerjäävät?

Me ollaan tohtoreita kaikki...

Keitä ne on ne tohtorit
karonkan tohtorinaiset
jotka toisiansa kilvan nokittaa?
Keitä ne on ne tohtorit
kongressin tohtorimiehet
jotka väärä mielipide raivoon saa?

Me ollaan tohtoreita kaikki...


Ja sitten asiaan. Päälavan valtasi klo 14 Maria Lund, tuo sinänsä enkeliä muistuttava nainen joka spiikkasi keikkansa kuin kahdenkymmenen vuoden takaisen aerobickasetin taustaääni. Marian laulua ei tietenkään voi moittia, mutta ohjelmistonsa puolesta tuotanto sopii lähinnä hieman yksinkertaisten naisten polttarimusiikiksi. Uusiksi menivät niin pliisu 'Lelukaupan häät', 'Peltirumpu', 'Älä koskaan ikinä muutu' (jonka alkuperäinen esittäjä paikkasi tapahtuneen kaksi tuntia myöhemmin) kuin 'Kaunis peto'. 'Teit meistä kauniin' -samba oli viimeinen naula arkkuun, ellei suorastaan päähän, josta se onneksi mennessään katkaisi jonkin vastaanottoraidan. Maria kunnostautui myös tulkitsemalla Nightwishiä muodossa, jota voidaan seuraavan joulusesongin aikaan hyödyntää kauppakeskusten hisseissä: 'Sleeping Sun' onkin nyt 'Uinuva aurinko'.

Hetkeä myöhemmin päästiin siihen kaikkein varsinaisimpaan asiaan - Eleanoora Rosenholmin keikkaan alati miellyttävässä mutta hikisessä Kolmoslavan teltassa. Tiesin jo levyjen perusteella odottaa mielenkiintoista 60-minuuttista, mutta tämä oli sitäkin parempaa. Noora Tommilan viileänkaunista tulkintaa ammattimaisen bändin keskellä oli ilo seurata, puhumattakaan lakonisista välispiikeistä, jotka muodostuivat yksinomaan 'Paljon kiitoksia' -toteamuksesta. Alkulämmittelyjen jälkeen päästiin kunnolla vauhtiin ('Japanilaisessa puutarhassa', 'Ambulanssikuskitar' joka kaahasi kuin hirvi, 'Tammen varjossa', aavistuksen laimea 'Tai-Panin paholainen' sekä ainariemastuttava 'Pesulassa'. Ketä menestyy ja ketä petetään, siinä ihmetystä itäsuomalaisille).



Eleanoora Rosenholm

Jotta tässä ei olisi vielä kaikki, lista jatkui esikoislevyn pophelmellä 'Kiltti vai tuhma' - tiedättehän toki: Yöperho, olen hento yökerhon / tanssin, riisun estojen verhon /
silmää isken, pojat eivät mua saa / flirttailen, drinkin sateenvarjolla ostan / kevytsavukkeen huulillein nostan / kiusoittelen, tahdon että mua halutaan.

Lopuksi siirryttiin sujuvasti Maailmanlopusta Kodinrakennusohjeisiin, joista jälkimmäinen oli istutettu pidemmän kaavan mukaan lennokkaaseen livemuottiin, ja encorena nautittiin Vladimir Grutsov.



Noora Tommila

Egotripin perusradioasematavaran taustoittaman pyttipannullisen jälkeen tarjolla olisi ollut Apocalyptica, joka tuli peruuntuneen ulkomaanihme Maximo Parkin tilalle. Pienen miettimisen jälkeen en vaivautunut tunkeutumaan aiemminkin pettymykseksi havaittuun YleX-telttaan, vaan siirryin takaisin rentolavalle seuraamaan samaan aikaan esiintynyttä Maria Gasolinaa. Toimii erityisen hyvin kirjallisuuden ja piknikhuovan kera.



Maria Gasolina

Jo lauantaina oli sovittu, että tilaihme takaisin Lappeenrantaan starttaa Joose Keskitalon & Kolmannen maailmanpalon setin jälkeen klo 19. Erittäin hyvin päätetty: tätä ei kannattanut missata. Joosen kaarti oli ainoa pikkuruisen rekkalavan esiintyjä, jota päädyin kuuntelemaan. Vaikka isommilta lavoilta kantautuva jytke hieman häiritsikin livekokemusta (eikä anniskelualueelle suoraan sanottuna kuulunut mitään, joten iltapäivän ainoa olut tuli nautittua reipasta vauhtia), ei mitään olennaista päässyt karkaamaan.



Joose Keskitalo & Kolmas maailmanpalo

Sopivien adjektiivien puutteessa voisin varastaa ne Ilosaarirockin bändiesittelystä. 'Pakenee määrittelyjä' (osuvin termi lienee omaleimainen) - 'yksinkertainen ja luonnollinen tulkinta'. Myös vaikutteet kansanmusiikista voi täysin allekirjoittaa. Aiemmin ostamani levyn perusteella kaikki hieman nyrjähtäneen akustisen kitararockin ja bluesin perinteet kuuluvat Joose Keskitalon tuotannossa. Livenä erityisesti vetopasuunaosuudet olivat vetoavia.

Ulkokuori pettää: lavalle tullessaan bändi muistuttaa herättäjäkokoukseen tai tammisaarelaisille kesäjuhlille soittamaan tullutta kuivakeorkesteria (vrt. PMMP:n Rusketusraidat-video), mutta mikään sen tekemisessä ei ole tylsää tai kaavamaista. Monipuolisen musiikillisen ilotulituksen kruunaavat mestarilliset tekstit, kuten se, jossa ihminen syöttää lihaansa linnuille, koska 'korpitkin tarvitsevat ruokaa', ja niinpä lihaa 'vuoltiin vuolemistaan kunnes sielu tuli vastaan'.

YleX:ssä haastatellun Ilosaarivieraan, ellei peräti -artistin, hengessä ("Kyllä tämä vielä suruksi muuttuu") tämä overloaded blog entry on siis paikallaan päättää Joose Keskitalon sanoihin: "Me voimme kulkea yhdessä, mutta yksin kuljemme kaikki." Hautaan! Haudan lepoon! Tai ainakin sinne säkin sisään!